5 kuukautta. Viisi! Kohtahan sitä olhaan kotona! Enään 6 kuukautta kotiin paluuseen. Ihanaa. Jännää. Outoa. Hullua. Kauheaa. Järkyttävää. Mihin tämä aika katoaa?! Tällä hetkellä ajatuski kaiken jättämisestä tänne saa minut voimaan pahoin. Mie rakastan minun elämää täälä. Mulla on täälä oma paikka ja olen oppinu olemaan oma itteni paikassa ko paikassa. Olen viime aikoina tutustunu aivan ihaniin ihmisiin musikaalin kautta ja muutenki olen niin innoissani koko tuosta musikaalijutusta. Kokoajan on uusia juttuja mitä saa oottaa innola ja tekemistä riittää. Mie yritän parhaani mukaan sulkea pois ajatukset siitä kuinka tämä kaikki on vain ohi menevää. Kohta olen takasi Suomessa ja kaikki on taas niinkö ennen. Vai voiko kaikki olla vaihtovuen jälkeen niinkö ennen? Miten sitä voi ellää normaalia elämää, jos iso osa omaa elämää on jossaki muuala?
Vain muutamassa kuukauessaki on ehtiny tapahtua paljon. Olen saanu niin paljon ihania ystäviä, niin lyhyessä ajassa, etten ees tienny sen olevan mahollista. Olen puhunu parin muun vaihtarin kanssa siitä kuinka äkkiä sitä tutustuu toiseen niin hyvin, aivanko ois tutustunu jo vuosia sitten. Mistä se johtuu niin sitä en tiä. Onko se siksi, että ihmiset tietää, että ystävyys suhteiden solmiminen täytyy tapahtua heti eikä kuukauen päästä. Se kuukausi on aina pois siitä ajasta, jonka yhessä voi viettää.
Tämä viisi kuukautta on menny niin nopeasti, etten ees halua aatella kuinka nopeasti loput 6 kuukautta mennee. Tuntuu, että tulin tänne kaks kuukautta sitte. Tuntuu ko oisin äsken sanonu heipat rakkaille ja hypänny yksin koneeseen, joka toi minut tänne. Juuri tänne. Yhdysvaltoihin, Coloradon osavaltioon, Castle Rockiin, Castle View High Schooliin, näiden host perheiden luo, kaikkien niiden umpioutojen ihmisten luo joista onki yhtäkkiä tullu niin läheisiä. Niin läheisiä, että voin kutsua niitä rakkaiksi. Niin rakkaiksi, että se tullee olemaan sanoinkuvailemattoman hankalaa sanoa heipat ja tulla takasi kotiin. Sanoa heipat ihmisille, jotka on tehny minun vuesta unohtumattoman. Sanoa ”nähdään” ihmisille ilman tietoa, koska sitte loppu peleissä nähdään uudelleen.
Onneksi mulla on 6 kuukautta aikaa. Kuusi kuukautta aikaa elää amerikkalaista elämää, jota en saa koskaan elää uudelleen.
Suomeksi sanottuna: Rakastan minun elämää tällä hetkellä enemmän ko koskaan ennen. Mie olen sanoinkuvailemattoman kiitollinen ihmisistä, jotka on tekemässä minun vaihtovuesta niin upean. Nyt tämä tyttö lyö unile ja lähtee huomena aamu 9:ksi musikaalin tanssitreeneihin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti