maanantai 6. heinäkuuta 2015

Tell the world I’m coming home.

Mie muistan ko olin nuori ja tunsin koti-ikävää. Se tunne ko menin naapuriin yöksi ja tunsin tyhjyyttä, tunsin että tarvin äitin, isän tai jonku turvallisen. Ajatuksena oli tyhjyys, tuntu niin pahalta että tuntu ko haluttais oksentaa. Se tunne katosi joskus 10 vuotiaana ja niin se tuli takasin melkein 8 vuoden jälkeen. Tämä on vain miljoona kertaa pahempi tunne. Varmaan kauhein tunne minkä olen ikinä kokenu. Ihminen ei koskaa halua tuntea tyhjältä, toivottomalta, tai eksyneeltä. Eksyny on aika hyvä sana kuvaamaan tätä tunnetta. Ainoa varma asia tällä hetkellä on se että tänään minun täytyy sanoa hyvästit asioille jotka oli vielä 11 kuukautta tuntemattomia ja tässä ajassa niistä tuli tuttuja, turvallisia, asioita joista tuli minun omia. Vielä 11 kuukautta sitte en tietäny mikä minua täällä odotti ja nyt 11 kuukauden jälkeen voin vain sanoa että wow. Tämä seikkailu jota olen saanu kulkea jo 11 kuukauden ajan on ollu korvaamattoman arvokas. Niin arvokas etten edes ite sitä käsitä. Mie en voi käsittää kuinka hyvin asiat on menny täällä. Eihän tämä ole kokoajan ollu ruusuilla tanssimista, mutta voi pojat sitä onnea ja iloa mitä olen saanu kokea. Mie en ole koskaan tuntenu itteäni yhtä eläväksi. Kaikki sattuu niin paljon pahemmin. Kaikki naurut tulee naurettua paljon kovemmin. Jokanen kyynel kirvelee poskella kauemmin. Jokanen jännityksen tunne tuntuu mahan pohjassa enemmän. Mie olen ollu haavoittuvaisempi kuin koskaan aijemmin. Mutta kaikesta huolimatta myös se onnellisuuden tunne tuntuu henkeä salpaavalta. Täällä olen kokenu hetkiä jolloin olen ollu niin älyttömän ylpeä itestäni. Mie olen ylpeä itestäni sillä voin sanoa että saavutin kaiken minkä halusin. Sain amerikkalaisen elämän, joka ei katoa siitä huolimattakaan vaikka menen kotia. Sain amerikkalaisia kavereita ja kolme hienoa perhettä. Opin paremman englannin ja olen niin onnellinen ko voin sanoa että ajatukset ja unet kulkee englanniksi aivan yhtä hyvin ko suomeksiki. Sain käydä amerikkalaista high schoolia. Kokea Prom:in ja valmistujaiset. Sain heittää minun valmistujais hatun ilmaan seremonian päätteeksi. Tämä vaihtovuosi anto mulle niin paljon.

Kotiin paluu tuntuu niin turhauttavalta. Se tuntuu niin tunnottomalta. Miten mie voin jättää kaiken tämän tänne ja palata Suomeen aivanko mitään ei ikinä tapahtunu? Mie tiän että ko menen Suomeen, jatkan lukiota, menen töihin, olen kavereitten kans ja sitä sammaa mitä tein vuosi sitten. Se tuntuu tyhmältä. Tämän yhden vuoden aikana mie olen kokenenu enemmän kuin koskaan aikasemmin minun elämässä. Minun elämä täällä on ollu täynnä iloa, uusia kokemuksia, onnellisuuden hetkiä joita en ole koskaan tuntenu aikasemmin. Niin syviä tunnetiloja etten ees tienny semmosen olevan mahollista. Minusta kaikki se entinen tuntuu niin kertakaikkisen tyhmältä. Kaikki se draama ihmisten kans tuntuu jotenki niin yhdentekevältä tähän verrattuna. Tottakai olen onnellinen kotiinpaluusta sillä eihän tässä maailmassa ole mitään parempaa kuin koti ja oma perhe. Perhe joka rakastaa sinua vaikka tekisit mitä. Minun kaikki host perheet on olleet mahtavia ja ne on pitäny todella hyvää huolta, mutta eihän se ikinä omaa perhettä korvaa. Oma perhe ei hylkää, ei tuomitse ja niiden kans voi vain olla niin oma itsensä. Ne on siellä silloinkin ko tuntuu että kaikki hajoaa niskaan tai et tiedä mihin mennä. Tämmönen on ainaki minun perhe ja voi että olen niin onnekas että voin mennä takaisin kotiin oman perheen luo. Mie olen niin järjettömän kiitollinen että mulla on mahtava perhe joka tulee auttaan minut jokaisen harmaanki hetken läpi ko menen kotia. Äitin lämmin syli saa minut varmasti tuntemaan paremmalta. Se yrittää ymmärtää vaikkei se voi. Se yrittää koska se on äiti ja se on yksi niistä lukemattomista syistä miksi se on maailman paras äiti. Iskä ei sano sanaakaan. Ehkä yhen tai kaks, mutta mie tiän olevani turvassa sen sylissä. Se pitää minua sen halauksessa niin kauan ko sen tarvii ja niin kauan kunnes mie olen rauhottunu. Juho, Valtteri ja Vili on aina siellä ko tarvin jonkun viemään ajatukset pois siitä kivusta. Mie tiän että ne pystyy tuomaan hymyn minun kasvoille vaikka mikä olis.Ja tämä on se syy miksi näiden pienten kyynelten keskeltäki löydän valoa kotiin paluusta. Mie tiedän etten ikinä ole yksin. 
Mie tunnen niin käsittämättömän määrän kiitollisuutta kaikille. Joka hetkelle, joka ihmiselle, joka ainoalle kokemuksele joka on minut tuonu tähän pisteeseen minun elämässä. Joka ainoa kuoppa jossa nyrjäytin nilkkani tai sain haavan polveen. Joka ainoasta vesiliukumäestä, jonka vauhti ja adrenaliini sai minut tuntemaan niin elävältä. Joka ainoasta ihmisestä, jotka on kulkenu hetken tai pidemmän aikaa minun kanssa vierekkäistä polkua ja tehny minusta ihmisen joka olen nyt. Täällä on niin monia ihmisiä joista välitän. Mulla ei ollu missään vaiheessa ollu ongelmana saada amerikkalaisia kavereita, minkä takia olen niin ylpeä itestäni. Mulla on täällä paljon ihmisiä jotka muutti minun elämää ja jotka on mulle niin tärkeitä ja mie olen onnekas ko tiän että tunne ei ole vain yksipuolinen. Täällä on niin monia ihmisiä jotka välittää minusta ja sen takia tämä vuosi on ollutki niin hieno. Pidin minun päätös esitelmän minun rotary klubille viime keskiviikkona ja voi että ne ihmiset on niin hyvä sydämisiä. Ne anto mulle ison kortin muistoksi johon ihmiset oli kirjotellu kivoja ajatuksia ja semmosen rotary korun. Kaikista palkitsevinta oli ne kommentit kun ihmiset tuli suoraan sanomaan että heillä ei ole ikinä ollu vastaavaa vaihto-oppilasta. Minun nuorisovaihtoasiamies sano että hän on ollu mukana Rotary toiminnassa jo 29 vuotta  ja mie tein tästä vuodesta yhden parhaista. Nuita sanoja ei voi korvata mikään ja pakko sanoa että tuon jälkeen tuli kyllä olo että olen tehny sen minkä minun pitiki. Mie olin hyvä vaihto-oppilas. 


Jos mie olen yhen asia oppinu tämän vuen aikana se on se ettei minun tarvi voittaa lotossa 10 miljoonaa ollakseni onnekas. Ei voittaa sirkuslippuja. Ei mulla tarvi olla hienoimpia vaatteita tai muuta sontaa mitä kaupasta saa rahalla. Tätä onnekkuutta ei voinu ostaa rahalla. Mie sain sen jostaki, joltaki, tuntemattomasta syystä, mutta siitä mie olen sata varma, että sitä mie osaan arvostaa. Onnekkuus on se sana millä mie kuvaan tätä kaikkea. Upeaa vuotta minkä olen saanu kokea, jokaista hetkeä jolloin minun suu ei ollu tarpeeksi iso hymyilemään niin paljon ko se tilanne ois vaatinu. Onnekkuutta siitä kuinka tapasin parhaan ystäväni ensimmäisenä koulupäivänä, matikan tunnilla. Onnekkuutta host perheistä jotka pitivät minusta niin hyvää huolta. Onnekkuutta ihmisistä jotka halusi tutustua minuun. Onnekkuutta joka ainoasta mahdollisuudesta jota mulle tuotiin eteen ja joita ite haalin. Mie olen saanu kokea niin monia paikkoja missä monet ihmiset ei voi ikinä käyä. Mie sain kokea Hawaijin turkoosin veden, Californian kauniit palmupuut, Las Vegasin kirkkaat värivalot, Grand Canyonin henkeä salpaavan kauneuden, Oregonin ihmeelliset ihmiset, Seattle:n raikastavan sateen ja Coloradon kauniin luonnon, jota vastaavaa en varmasti tule löytämään mistään muualta. Mie olen niin käsittämättömän onnellinen että sain tämän kaiken ja kukaan ei sitä koskaan voi multa viä pois. Ei koskaan. 

Ja sitä rakkaat ihmiset mie kutsun onnekkuudeksi.

Mie en käsitä että voin sanoa sen ääneen.
”Mie olen tulossa kotiin.”  






torstai 2. heinäkuuta 2015

San Fransisco

San Fransisco oli siis meän viiminen kohde West Coast reissulla ja voi että se oli kaunis! San Fransisco vei minun sydämen aivan täysin ja tuone häätyy kyllä joku päivä päästä uudelleen! Parin päivän aikana tuli koettua mm. Golden Gate sillan ylitys, Alcatraz-vankila, Pier 39 ja vaikka mitä muuta:) Mie annan taas kuvien puhua puolestaan!