sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Niin paljon ajatuksia joita ei saa puettua sanoiksi.

Tässä vaiheessa vaihtovuotta sitä on enään aika mahoton kiistää. Aika kuuluu nopeaa ja on pakko alkaa hyväksyyn kuinka kotia lähtö häämöttää jo aivan nurkan takana. Mie siis vahvistin minun lähtöpäiväksi 7.7 ja olen Suomessa 8.7. Miltä tämä tuntuu? Oudolta, masentavalta ja kauhealta. Haluttais sulkea koko asia pois mielestä, mutta ko ei sitä oikein voi.

Mie olen viime aikoina nähny mitä ihmeellisempiä unia. Niissä unissa olen kotona ruokapöydän ääressä äitin kans. Joka kerta äiti kyssyy miltä minusta tuntuu olla kotona ja yhtäkkiä panikoin ja alan itkeen hysteerisesti. En saa henkeä ko minua ahistaa niin paljon. Ainoa asia jonka saan ulos suusta on ”Mie en tiä mihin mie kuulun” Mie en oikein tiä mitä ajatella näistä. Tuo on varmasti tuttu tunne jokaiselle vaihtarille sitte ko tullee kotia, mutta nuo unet vain on ollu tosi ahistavia ja jotenki outoja.

Viime kesä.



 Tänään on tasan 100 päivää siihen ko tulen takasi. Monet ihmiset ajattellee ”Pöljä, miksi sie lasket päiviä?”, mutta mulle se on vain keino pittää itteni liikkeessä. Mie tarvin jotaki konkreettista siihen, että ymmärrän ajan kulun. Se ei ole sitä, että jotenki epätoivosesti vahtaan päivälaskuria ja toivon, että päivät kuluis nopeasti. Ei ei ja ei. Mutta onko se väärää jos on innoissaan kotiinpaluusta? Minusta ei siinä ei ole mitään väärää. Se ei tarkota sitä, että oisin onneton tai mulla ei olis hauskaa täällä, päinvastoin. 
Mulle se koti vain on aina ykkönen.

Pikkuveljen rippijuhlat.

Pakko minun on myöntää että kyllä mie olen innoissani siitä että pääsen takasi Suomeen oman rakkaan perheen ja ystävien luokse. Että saan tehä niitä asioita mitä olen koko vuoden kaivannu. Pääsen nauttimaan Suomen kesästä ystävien kans, pääsen saunomaan ja viettään ihania tavallisia koti-iltoja perheen kanssa. En malta oottaa että pääsen syömään äitin makaroonilaatikkoa tai mummon tekemiä lättyjä. En malta oottaa että pääsen poikien ja iskän kans sählyle. En malta oottaa että pääsen loppukesäksi takasi tekkeen työtä josta nautin aivan valtavasti. En malta oottaa että pääsen takasi luistimille ja kuinka hullulta se kuulostaaki, en malta oottaa että pääsen takasi suomalaiseen lukioon. <— Tämä varmaan muuttuu aika äkkiä ko pääsen takasi :D 

Viime kesä.

Kaikki vaihtarit varmaan tietää sen tunteen ko kotona tapahtuu jotaki mistä harmittaa jäädä paitsi. Näitä on tapahtunu viimeaikoina paljon, vaikka kaikki onki tosi pieniä asioita. Tänään minun pikkuveli Valtteri voitti D2 Lapin alueen kultaa ja vaikka se onki käytännössä niin pieni juttu, niin minua harmitti aivan hirveästi etten voinu olla katsomossa tsemppaamassa sitä. Heräsin aamu 5 vain sen takia, että halusin seurata Valtterin pelejä ja nähä miten niile käy. Halusin sen tietävän, että vaikken olekkaan kotona niin olen silti hengessä mukana. Toinen juttu oli minun äitin 50-vuotis syntymäpäivät maaliskuun alussa. Harmitti tosi paljon ko en voinu olla sielä, mutta onneksi skype helpotti asiaa edes vähän ja sain siis toivotettua hyvää syntymäpäivää äitille skypen kautta. Sitte on tietenki ollu niitäki hetkiä jolloin oisin toivonu että äiti, iskä ja pojat ois voinu olla jakamassa joitaki hetkiä minun kans. Isoimpina mielessä on tietenki musikaali ja tottakai oisin toivonu niin kovasti äitin näkevän sen. Mutta silti kaikesta huolimatta en ois missään vaiheessa valinnu kotiinpaluuta, vaan tiän että elämä Suomessa odottaa toisinko tämä elämä täälä. Tuntuu aivanko tietäis oman kuolinpäivänsä. Niin karultako se kuulostaaki niin siltä se vain tuntuu. Sitä vain näkee ajan kuluvan ja ainoa asia mitä voin sille tehä, on pysyä sen mukana. Sitte ko tämä vaihtovuosi on ohi, sitä ei saa koettua millään, mitenkään uudelleen. 

Aika lentää niin kamalan nopeasti. Amerikassa on tullu vietettyä 233 päivää. 45 päivää koulun loppumiseen, 10 päivää, että lähen Californiaan! <—Olenki unohtanu mainita tästä reissusta!, 68 päivää West Coast reissuun. 
Ja loppuun vielä se kaikkein hulluin: 100 päivää kotiin paluuseen.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Se tunne kun...


Se tunne ko joku selittää juttua ja sulla ei ole hajuakaan mistä se puhhuu...

Fiilikset Spring Breakiltä...

  Se tunne ko ei mahu samat vaatteet päälle ko tullessa...

Se tunne ko joku alkaa pätemään kuinka Suomi on Portugalin vieressä...

Se tunne ko ihmiset ei huomaa, että olen ulkomaalanen.

Joka kuukauden toinen päivä ko saan kuukausirahan...

Se tunne ko ihmiset kyssyy suomalaisesta ruuasta...

 Se tunne ko ihmiset kyssyy mitä haluan tehä lukion jälkeen...

 Se tunne ko joku ymmärtää minua...

Se tunne ko pääsen lähteen koululta aikasemmin tai tulen myöhemmin kouluun rotary juttujen takia...


 Se tunne ko ei jaksa urheilla...

 Se tunne ko kotiinpalu päivä lähenee!

Se tunne ko yhtäkkiä tajuat kuinka aika lentää...

Se tunne ko ihmiset sannoo, että ne haluaa tulla kattoon minua ko tulen takasi Suomeen!

Se tunne ko tiät asioita Amerikasta paremmin ko amerikkalaiset ite..

Se tunne ko kuulet oman nimen jossaki randomissa paikassa.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Paradise on the earth, Hawaii.

Tänään saavuin turvallisesti Hawaijilta takasi kotia. Mikä viikko! Mie päätin just etten ala teile ees selittään yksityiskohtasesti mitä tein ja milloin. Se ei ole sen vaivan arvosta, koska se ei kuitenkaan anna sitä kuvaa mitä mie sain kokea ja nähdä edellisviikon aikana. Mie sain snorklata turkoosissa meressä, loikoilla tyynenmeren rannalla, käyä Pearl Harborilla, oppia tanssimaan hulaa, kokea Hawaijilaisten perinnejuhlan, shoppailla jenkkien suurimmassa ulkoilma ostoskeskuksessa, oppia Hawaijilaisesta kulttuurista ja paljon muuta. Mie tapasin niin monia uusia ihmisiä, tarkalleen 103. Niin monia ihmisiä niin monista eri paikoista ja kuitenki kaikkia yhdistää niin moni asia. Se on yks niistä asioista joka tekee vaihto-oppilas perheen niin erityiseksi. Vaihtarit osaa elää hetkessä, heittäytyä mukaan ja antaa kaikkensa, koska me tiämä kuinka aika vaihossa on lyhyt ja varsinki meän viikko Hawaijilla. Silti tuossa ajassa ehti solmia taas uusia ystävyyssuhteita, jotka varmasti kestää koko loppuelämän ja tulen varmasti tapaamaan osan nuista ihmisistä uudelleen. Vaikka kuvat kertoo enemmän kuin mitkään sanat niin nekään ei voi kuvata Hawaijin kauniutta. Se on semmonen paikka johon jokaisen ihmisen tulisi päästä ainakin kerran elämässään ja tämä tyttö rakastu siihen paikkaan niin palavasti, että palaan sinne varmasti uudelleen.

Mie haluan vielä kiittää kaikkia niitä jotka autto minua rahallisesti tämän reissun toteuttamisessa. 
Kiitos rakas perhe, naapurit, ystävät, Pink Starsit, Grannin porukka ja Rotary ihmiset täälä, jotka teittä minun vuoksi jotain mitä en  ikinä unoha! 






































Mahalo my new ohana. <3