”Tämä sekuntti itsensä kantakoon,se on kaiken aa ja oo.”

Niinkö mie olen jo monesti maininnukki, niin tämä vaihtarina olo on kyllä semmosta vuoristorattaa. Tämä päivä on ollu hyvä esimerkki. Aamula nousin 8.30 vaikka ois pitäny nousta jo 6. Mie en jostaki syystä ollu heränny minun herätyskelloon ja myöhästyin siis minun rotarykokkouksesta, jota olin oottanu jo 3 viikkoa. En ole siis päässy käymään sielä ko on ollu kuorokonsertti ja viime viikola loppukokkeet. Käytännössä pieni asia, mutta minua vain harmitti niin hulluna! Minun YEO( Youth Exchange Officer) oli käyny aamula hakemassa minua, mutta mie olen siis ollu onnellisesti unessa. No eihän tuole tosiaan voinu mittään. Mulla on jo pari viime päivää ollu vähän semmonen haikea olo ko tiän että minun perhe ja ystävät ellää sitä tavallista suomi elämää kotona ja mie en saa olla osana sitä. Pojat ja iskä touhuaa jääkiekon parissa ja mie en voi muuta ko tyytyä seuraamaan otteluita tilastopalvelun kautta. Tuo on asia, joka ärsyttää, itkettää ja turhauttaa, mutta niin se vain on ettei tuolekkaan voi mittään. Mie tiesin sen, että jääkiekosta jou`un luultavasti luopumaan vueksi ko tulen tänne. Mutta nimenomaan vuoeksi. Se ei ole  maailmanloppu vaikka se suurinpiirtein välilä tuntuu siltä. Onhan tämä uus jenkki arkiki hienoa, uutta ja ihanaa, mutta ei se ole sama ko se mihin olet 17 vuen aikana tottunu. Se on varmasti hyvä juttu, vaikkei aina ei vain löyäkkään niitä valosia puolia. Tänään aamupäivän olin sitte vain kotona enkä tehny oikein mittään. Onneksi päätin kuiten nostaa ahterini ylös ja lähteä käymään kävelemässä. Kävelin ympäri naapurustoa ja lenkkipolkuja ja ainaski 4 ihmistä sano ”hi” mulle ja  ja 2 kahen kans jäin jutteleen enemmänki. Voi kuinka tuommonen pieni arkinen asia piristi minua. Se helpotti niin paljon ja olen ollu koko loppupäivän paljon paremmalla tuulela.

Toinen juttu tapahtu sitte lauantaina. Niinkö mie edellisessä postauksessa kerroin niin me siis kävimä H-äitin ja H-veljen kans Denverissä. Lounaan jälkeen menimä semmosseen ravintolaan josta sai erilaisia lättyjä. Siinä söimä ja H-veli ja H-äiti alko sitte kiisteleen siinä jostaki ja mie olin vain hiljaa ja söin. Lopuksi H-äiti sitte sano että ”Älä ajattele, että me olema aivan kauheita.” Mie en voinu ymmärtää miksi mie oisin aatellu niin. Kinastelu ja riitely on osa normaalia elämää ja se kuuluu arkeen. Ei sitä tarvi pyyellä anteeksi. Se saa minut tuntemaan kotosalta ja siltä että olen osa perhettä. Tuon aikana mie aloin yhtäkkiä itkeä, enkä tiä miksi. Se vain alko itkettään minua ja se reaktio tuli aivan puskista. Se ei ollu koti-ikävää, eikä kyllä mitään muutakaan mitä ossaisin selittää sen kummemmin.

Maanantaina sitte käytiin Kyran kans Centannielissa pyörimässä ja aivan muuten vain hengailemassa. Kuinka onnellinen sitä voi olla siitä ko saa ajella hyvän ystävän kans ikkunat auki, kuunnella musiikkia ja olla vain. Ja sitte se tunne ko aamula herräät ja muistat, että näit unta englanniksi. Tunne ko saat puhua englantia kokoajan ja kuinka huomaat kehitystä pienissä arkisissa asioissa. Tämmöset asiat on pieniä, mutta silti asioita jotka tekkee minut tosi onnelliseksi. 

Tämän jutun pointti on vain se, että täälä ollessa olen jo tuntenu enemmän erilaisia tunteita ko ikinä. Suunnatonta onnea ja hyvänolon tunnetta. Ikävää, turhautumista ja hämmennystä. En kuitenkaan ole missään vaiheessa ajatellu haluavani kotia, vaikka ikävä on ollukki. Kuiten tiän ja ossaan valmistautua, että nämä pienet hetkelliset koti-ikävät on ollu vasta pientä siihen verrattuna mitä tulen seuraavan 2 kuukauen kokemaan. Niin ne ainaki sannoo että marras-joulukuu on hankalinta aikaa, mutta sen jälkeen helpottaa. Mie turvaan tuohon sen jälkeen helpottaa ossaan. Tällä hetkelä täälä ei vain vielä ole sitä jotaki, joka veis kaipuun pois. Vaikka tiänki että tullee päivä jolloin en haluais lähteä, olen löytäny täysin oman paikkani ja rakastan tätä elämää, niin vielä se ei ole kuiten asia joka minua helpottaa niinä huonoina hetkinä.

Ei nämä koti-ikävän tunteet ole siis mitenkään kokoajan päässä pyöriviä. Välilä vain on päiviä jolloin kaipaa kotia ja tuttua Suomea enemmän ko muina päivinä. Näistä kuitenki olen nyt selvinny sillä ko olen tehny jotaki, ollu ihmisten kans ja pyrkiny pitämään mielen positiivisena. Päivä kerrallaan. 

Älkää siis epäröikö lähteä vaihtareiksi. Se koti-ikävä ja haikeus tullee. Se tullee aivan varmasti, mutta ko ellää hetki kerrallaan se mennee kyllä ohi. Se mennee ohi vaikka kuinka pahalta tuntuis.