Tässä vaiheessa vaihtovuotta sitä on enään aika mahoton kiistää. Aika kuuluu nopeaa ja on pakko alkaa hyväksyyn kuinka kotia lähtö häämöttää jo aivan nurkan takana. Mie siis vahvistin minun lähtöpäiväksi 7.7 ja olen Suomessa 8.7. Miltä tämä tuntuu? Oudolta, masentavalta ja kauhealta. Haluttais sulkea koko asia pois mielestä, mutta ko ei sitä oikein voi.
Mie olen viime aikoina nähny mitä ihmeellisempiä unia. Niissä unissa olen kotona ruokapöydän ääressä äitin kans. Joka kerta äiti kyssyy miltä minusta tuntuu olla kotona ja yhtäkkiä panikoin ja alan itkeen hysteerisesti. En saa henkeä ko minua ahistaa niin paljon. Ainoa asia jonka saan ulos suusta on ”Mie en tiä mihin mie kuulun” Mie en oikein tiä mitä ajatella näistä. Tuo on varmasti tuttu tunne jokaiselle vaihtarille sitte ko tullee kotia, mutta nuo unet vain on ollu tosi ahistavia ja jotenki outoja.
Viime kesä.
Tänään on tasan 100 päivää siihen ko tulen takasi. Monet ihmiset ajattellee ”Pöljä, miksi sie lasket päiviä?”, mutta mulle se on vain keino pittää itteni liikkeessä. Mie tarvin jotaki konkreettista siihen, että ymmärrän ajan kulun. Se ei ole sitä, että jotenki epätoivosesti vahtaan päivälaskuria ja toivon, että päivät kuluis nopeasti. Ei ei ja ei. Mutta onko se väärää jos on innoissaan kotiinpaluusta? Minusta ei siinä ei ole mitään väärää. Se ei tarkota sitä, että oisin onneton tai mulla ei olis hauskaa täällä, päinvastoin.
Mulle se koti vain on aina ykkönen.
Pikkuveljen rippijuhlat.
Pakko minun on myöntää että kyllä mie olen innoissani siitä että pääsen takasi Suomeen oman rakkaan perheen ja ystävien luokse. Että saan tehä niitä asioita mitä olen koko vuoden kaivannu. Pääsen nauttimaan Suomen kesästä ystävien kans, pääsen saunomaan ja viettään ihania tavallisia koti-iltoja perheen kanssa. En malta oottaa että pääsen syömään äitin makaroonilaatikkoa tai mummon tekemiä lättyjä. En malta oottaa että pääsen poikien ja iskän kans sählyle. En malta oottaa että pääsen loppukesäksi takasi tekkeen työtä josta nautin aivan valtavasti. En malta oottaa että pääsen takasi luistimille ja kuinka hullulta se kuulostaaki, en malta oottaa että pääsen takasi suomalaiseen lukioon. <— Tämä varmaan muuttuu aika äkkiä ko pääsen takasi :D
Viime kesä.
Kaikki vaihtarit varmaan tietää sen tunteen ko kotona tapahtuu jotaki mistä harmittaa jäädä paitsi. Näitä on tapahtunu viimeaikoina paljon, vaikka kaikki onki tosi pieniä asioita. Tänään minun pikkuveli Valtteri voitti D2 Lapin alueen kultaa ja vaikka se onki käytännössä niin pieni juttu, niin minua harmitti aivan hirveästi etten voinu olla katsomossa tsemppaamassa sitä. Heräsin aamu 5 vain sen takia, että halusin seurata Valtterin pelejä ja nähä miten niile käy. Halusin sen tietävän, että vaikken olekkaan kotona niin olen silti hengessä mukana. Toinen juttu oli minun äitin 50-vuotis syntymäpäivät maaliskuun alussa. Harmitti tosi paljon ko en voinu olla sielä, mutta onneksi skype helpotti asiaa edes vähän ja sain siis toivotettua hyvää syntymäpäivää äitille skypen kautta. Sitte on tietenki ollu niitäki hetkiä jolloin oisin toivonu että äiti, iskä ja pojat ois voinu olla jakamassa joitaki hetkiä minun kans. Isoimpina mielessä on tietenki musikaali ja tottakai oisin toivonu niin kovasti äitin näkevän sen. Mutta silti kaikesta huolimatta en ois missään vaiheessa valinnu kotiinpaluuta, vaan tiän että elämä Suomessa odottaa toisinko tämä elämä täälä. Tuntuu aivanko tietäis oman kuolinpäivänsä. Niin karultako se kuulostaaki niin siltä se vain tuntuu. Sitä vain näkee ajan kuluvan ja ainoa asia mitä voin sille tehä, on pysyä sen mukana. Sitte ko tämä vaihtovuosi on ohi, sitä ei saa koettua millään, mitenkään uudelleen.
Aika lentää niin kamalan nopeasti. Amerikassa on tullu vietettyä 233 päivää. 45 päivää koulun loppumiseen, 10 päivää, että lähen Californiaan! <—Olenki unohtanu mainita tästä reissusta!, 68 päivää West Coast reissuun.
Ja loppuun vielä se kaikkein hulluin: 100 päivää kotiin paluuseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti