Kaikella on hintansa.

 Mie en oikein tiä mitä aatella. Sekunnit muuttuu minuuteiksi, minuutit tunneiksi, tunnit päiviksi ja päivät viikoiksi. Nyt ollaan vaihtovuoden loppusuoralla. Ja joo seuraavaksi ihmiset vois ajatella, no hyvän tähen sullahan on vielä 2 kuukautta jäljellä. Onhan sitä mutta ko aika vain kulluu aivan järjettömän nopeasti. Minusta tuntuu, että joka ilta havahun siihen kuinka olen pistämässä nukkumaan. Ei sillä ettenkö ”eläis” päivisin, mutta illala sitä vain huomaa kuinka taas on yksi päivä vähemmän. Toinen juttu on se, että vaikka tätä vaihtovuotta on 2 kk jäljellä, niin se ei tarkota etteikö minun tarvis alkaa luopumaan joistaki asioista ja ihmisistä jo aijemmin. Ensimmäinen tuleva juttu on koulu. Mulla loppuu koulu 13.5 eli mulla on enää 3 koulupäivää jäljellä. Valmistujaiset on 20.5. Se tarkottaa sitä, että pittää sanoa heipat amerikkalaiselle high schoolille, yhdelle isoimmista syistä miksi mie tulin tänne. Mie en tiä onko se hyvä vai huono asia. Toisaalta on ihana ko ei tarvi enää miettiä koulua ja voi vain tehä muita asioita. Toisaalta sitte tosi monet minun kaverit on töissä ja pelottaa että päädyn vain istumaan kotona ja kattoon Netflixiä. Toivottavasti ei käy ainakaan nuin. Mie en vain voi ymmärtää, että sen jälkeen yksi iso osa tätä vaihtoa on ohi. Minun häätyy sanoa heipat jo niin monelle asialle koulun myötä. Kaikille huipuille opettajille, joita en varmasti näe enää kun koulu loppuu. Mulla on täälä muutama opettaja jotka on opettanu mulle niin valtavasti ja joiten tunneila olen aina rakastanu olla. Ja sitte on tietenkin kavereita. Ei niitä parhaita kavereita, mutta kavereita joitten kans ei löydä tekemistä koulun ulkopuolella, mutta koulussa on kyllä tullu hengailtua vuoden mittaan. Mie en tiä olenko mie vielä aivan valmis hyvästelemään yhtään mitään. Tai onko sitä oikein koskaan? 

Mie olen aina ollu semmonen persoona että asioiden loppuminen on ollu mulle kauhean vaikeaa. Kaikki mikä on ”lopullista” tuottaa mulle aivan järjetöntä surua. Sen ei tarvi olla isokaan juttu vaan mie teen siitä aina isomman. Tai sitte se vain mulle tuntuu niin suurelta. Mie olen viime aikoina miettiny, että olinko mie aivan pöljä ko tulin tänne, mutta en tietenkään ollu. Niinhän se sanontaki kuuluu: ”Kaikella on hintansa”. Niin myös sillä, että sain tulla tänne, elää ihanaa elämää uudessa kulttuurissa ja tutustua uusiin ihmisiin. Mulla on täälä niin ihania ystäviä ja ajatuski niistä luopumisesta tuntuu kauhealta. Jotku ihmiset on niin läheisiä, että tuntuu ko ois tunnettu jo vuosia. Tuntuu hullulta että vaihtarit lähtee ja rakentaa uuen elämän jonnekki aivan muualle ja sitte yhtenä päivänä siitä pitäis luopua ja palata takaisin kotiin.

Suomi pyörii mielessä päivittäin. Koti, perhe, ystävät ja noh Suomi.  Päivittäin sitä yhtäkkiä huomaa kuinka sitä kesken oppitunnin saattaa löytää ittensä ajattelemasta kotiinpaluuta. Miltäköhän se mahtaa tuntua, mitä mie teen ekana ja miten sitä pääsee takasi kiinni siihen vanhaan elämään. Olen kuullu monilta vaihtareilta, että kulttuurishokki host maahan mennessä ei ole lähellekkään yhtä paha kuin kotia tullessa, mikä kuulostaa kyllä hassulta, mutta uskon tämän olevan täysin totta. Hulluinta on se, että minua pelottaa. Minua pelottaa etten mie ole tarpeeksi vahva kaikkiin hyvästeihin mitkä minun täytyy jättää. Ja taas kerran ihmiset voi sanoa, että ei ne ole hyvästit. Joo ei välttämättä kaikkien kohalla, mutta siltikki pitää olla realistinen. Mulla on ystäviä Argentiinasta ja Brasiliasta, ja se joka nyt tullee väittään että on realistista nähä ne uudelleen seuraavan 10 vuoden aikana niin mie kyllä olen eriä mieltä. Ja sitte jos näen ne ihmiset uudelleen niin se ei ole sama asia. Elämäntilanteet on jo aivan erit eikä se vain ole sama.

Tämä saatto olla vähän sekavaa tekstiä, mutta niin on ajatuksetki minun päässä, joten antakaa anteeksi!